Mammuttimarssi 2015

Mammuttimarssin kisakeskus oli tänä vuonna Liesjärvellä ja pari viikkoa lähtöä ennen julkaistujen rastikoordinaattien perusteella reitti alkoi hahmottua huomattavasti aikaisempaa teknisempänä. Aikaa 100 km matkaan tulisi siis kulumaan. Tavoitteena oli lähteä etenemään maltillisella vauhdilla ja pyrkiä pitämään sama vauhti loppuun asti. Mäet ja teknisemmät alustat päätettiin kävellä. Arveltiin, että tällä reitillä noin 17 tuntia voisi olla realistinen tavoite ja energiaa pakattiin sen mukaan ja vähän päälle. Aikaisemmat Mammutit (2012, 2013) on tullut juostua katulenkarilla, mutta tänä vuonna jalkaan laitettiin maastotossu.

Matkaan lähdettiin perjantai-iltana 21:30 pilvisen taivaan alla lämpimässä syysillassa. Heti alusta saatiin tuntumaa tulevan matkan pääteemaan: hyvä polku maastossa ei näy kartalla, selkeä ura kartalla häviää näkymättömiin maastossa. Tähän kun lisätään lokakuisen yön metsän pilkkopimeys, näkyvyys tasan se otsalampun valokeila niin on gps seurannan viihdearvo taattu. Ensimmäinen reilu 20 km kuljettiin lyhyemmällä matkalla olleiden Minnan ja Jarin kanssa samaa matkaa. Yhdessä siis suhailimme syysyössä, jo kakkosrastia hienosti pummaten, kiipeiltiin ylös märkiä kivenlohkareita ja ahtauduttiin kolmosrastin luolaan. Otettiimpa vielä nelonen komeasti kunniakierroksella rantoja myöten, ettei vaan jäisi alimittaseksi tämä taival. Vitosen jälkeen alkoi vauhdit poiketa ja Juhan kanssa saavuttiinkin hieman aikaisemmin uintirastille. Aina etukäteen niin kaamean hyytävältä tuntuva pulahdus ei taaskaan ollut niin kamala, hengissä selvittiin ja matka jatkui.

Kapeaa kannasta juostessa pilvet olivat väistyneet ja pikimusta taivas täyttyi kirkkaista tähdistä.  Seiska kiipeiltiin kalliojyrkänteen huipulle kuun loistaessa matalalla horisontissa ja kasikin löytyi mukavasti polun varresta. Kasilta poistuttaessa oikasumme johtikin keskelle raivattua koivikkoa. Siellä sitten aikamme rydettiin ja kun viimein pääsimme tielle huomasimme noin 50 m juoksun jälkeen myös lähtöpolkumme päätyvän samaiselle tielle. Mieltäylentävää. Tässä vaiheessa tosin ei aavistettukkaan mitä olisi vielä edessä... 

Puoli viideltä aamulla maratonin verran matkaa mittarissa, ysi urheiluopistolta, ja rannasta vettä. Matkamme kahelleen tähtitaivaan alla jatkuu, muita ei näy. Onneksi tuli harjoiteltua, sillä kympin jälkeen päästiinkin sitten ihan kunnon raivaustyömaalle! Aikamme koitettiin valokeilan kantamattomiin riittävää aluetta kiertää, kunnes totesimme, että ei auta ku puskea läpi. Siellä sitten viilenevässä aamuyössä välillä vyötäröä myöten koivujen seassa edetessä pariin otteeseen kävi mielessä, että tästä tosiaan tulee piiitkä matka. Kyllä teki hyvää viimein päästä tielle juoksemaan! Yö on hiljainen ja kaunis, kolme ajatusta kiertää rinkiä- muista syödä, muista juoda, pysy liikkeessä. 

11 jälkeen etsittiin aikamme Torronsuon itäreunan ylittävien pitkoksien alkua. Kuuraisia pitkoksia oli hyvä juosta, ihan eri meininki kuin alkumatkan pitkospuu luistelusipsuttelu. 12-13 välillä pakkasen kangistama suo tuntui rouhealta tossujen alla. Taivas alkoi pikkuhiljaa sinistyä. Aamu-utuinen suo on lumoavan kaunis. Voi kuinka onnekkaita me ollaan ajattelen kun edettiin pitkin uuden karheita pitkoksia, lahojen pitkosten notkuessa alla. Ja toden totta, jos oli tällä reissulla yllin kyllin huonoa tuuria reitin valinnoissa niin oli ajoittain sitä onneakin. Metsäoikasulla asennoiduttiin tetsaamaan puoli kilsaa, mutta alle löytyikin yllättäen varsin kulkukelpoinen ura. 

Aamun sarastaessa 13-14 välillä käytiin etsimässä kartassa näkyvää lähdettä vesitäydennyksen toivossa, mutta tuloksetta. Pikkuhiljaa alkaa tulla pyöräilijöitä vastaan- kuinka piristävää onkaan moikkailla porukoita kahelleen taivalletun yön jälkeen! Torronsuon eteläpuolen lintutornilta 14 ja upeat näkymät Torronsuon yli. Kuitenkin päätetiin jatkaa matkaa pitkoksien sijaan tietä pitkin pohjoispuolen tornille. Nyt alkoi olla isoimmat rydet takana. Matkaa oli takana reilu 60 km, kun puoli yhdeksän pintaan aamuaurinko alkoi jo mukavasti lämmittää. Jolkotellaan pitkä pätkä tietä pitkin, mutustellaan pähkinöitä. Käyn läpi juttuja jotka saa mein poitsun kikattamaan sydämensä kyllyydestä, huomaan hymyileväni- mahtava fiilis. Ja syysaurinkoinen matkamme etenee.

Kiljamon lintutornin jälkeen olikin sitten pari unettavan pitkää rastiväliä peltomaisemissa. Matkaa 70 km takana, mielessä pyörii 'muista juosta, älä unohdu haaveilemaan'. Juoma alkoi olla lopussa ja suunnitelmana oli ottaa täydennystä Kuivajärvestä. Kuitenkin onneksemme ennen Kaukolan harjun näköalatornin rastia 18 erään talon pihassa oltiin talkoopuuhissa ja kuinka kiitollisia olimmekaan, kun saimme heidän puutarhaletkustaan täydennystä. Keli oli upea, hyvää matkaa kohti 90 km rajapyykkiä ja meno etenevää! Aurinko tosissaan lämmitti ja reittikin kulki taas upeissa paikoissa! Saatiin hyvin tsempattua itsemme maaliin, upeassa syyspäivässä. Kello pysähtyi aikaan 16 h 56 min ja matkaa kertyi 100.5 km.

Suuret kiitokset ratamestarille upeasta, monipuolisesta ja mielenkiintosesta reitistä ja kaikille tapahtuman järjestäjille sekä kanssakilpailijoille rennosta tapahtumasta! Olipahan taas seikkailu, ens vuonna uudestaan! 

Matkan aikana energiatankkaus onnistui loistavasti, tämän tästä muistettiin mutustella jotain. Juomaa oli hieman niukasti, mutta ongelmia tästä ei onneksi syntynyt. Jos jotain haluaa jossitella niin Ilvesreitin tunteminen olisi helpottanut touhua, mutta tulihan se näinkin.

Johanna

Tulokset
Tuomaksen kuvakooste

100 km matkan gps seuranta

Nuuksio Classic 2015

Tämän vuotiseen Nuuksioon lähdettäessä oli melko lailla sekavat tunnelmat. Toisaalta oli ihan hyvä fiilis ja usko omaan kuntoon, tavoitteena viimevuotisen 5:12 ajan parantaminen alle viiden tunnin loppuajalla. Toisaalta taas tuntui siltä kuin olisi täysin valmistautumatta ollut lähdössä matkaan. Kesäkuun TahkoMTB:n jälkeen iski jonkinlainen kisaväsymys, eikä loppuvuoden tapahtumista enää saanut lisää harjoitusmotivaatiota. Kesän juoksukilsatkin oli jääneet aika vähiin. Mitenkään erityisen odotettu tapahtuma NC ei siksi tänä vuonna minulle ollut.

Kisapäivän aamuna sääkin vaikutti vähän päättämättömältä, sataakko vaiko eikö, lämpötila jossain 15C paikkeilla. Shortseissa ja t-paidassa kuitenkin päätin lähteä, vaikka aika monella näytti pitkääkin hihaa/lahjetta olevan. Irtohihat kuitenkin laitoin. Salomonin juoksureppuun oli pakattuna juomaa 1,5L, geelejä 4kpl pullossa ja 4 irtopakkausta, lisäksi pari patukkaa ja joitain avattuja energiakarkkipusseja laatikon pohjalta. Varabuffi ja pakolliset varusteet tietysti myös, sekä kaiken varalta tuulitakki.

Starttasin ensimmäisessä lähtöryhmässä yhdessä Johannan kanssa. Totesimme, että yhtä matkaa emme yritä juosta. Minna oli lähdössä jälkimmäisessä ryhmässä. Viime kertaan verrattuna alun siirtymä polulle meni tällä erää paljon sujuvammin eikä kävellä juurikaan tarvinnut. Nopeasti löytyi hyvältä tuntuvaa vauhtia etenevät selät ja siinä porukassa matka sujuikin mukavasti. Swinghilliin tultaessa meno tuntui kevyeltä ja jalat virkeiltä. Mäki nousi suht vaivattomasti, vaikka mutainen olikin. Ja Jenninkin bongasin rinteestä kannustamasta. Tankkauspaikalla en pysähtynyt, koska olin laskeskellut mukana olevan juoman riittävän hyvin seuraavaan huoltoon.

Mäkeä ylös, tässä vaiheessa tulevaisuus näytti vielä valoisalta. (Kuva: Petri Louhelainen)

Swinghillin jälkeen matka jatkui edelleen mukavasti ja juoksu tuntui hyvältä. Geelejä söin yhden noin puolen tunnin välein ja puolentoista tunnin kohdilla järsin ekan patukan. Jossain noin 15 km kohdilla alkoi pohkeissa tuntua pientä kiristelyä ja tunne voimistui matkan edetessä. Vähän alkoi jo huolestuttaa näin aikaisessa vaiheessa ilmaantuvat “tuntemukset”. Huolestuminen ei osoittautunut turhaksi. Jatkuvasti voimistuva kipu johti lopulta siihen, että noin 23 km kohdalla olevalle pitkähkölle metsätien pätkälle tultaessa pohkeet jumitti lopullisesti juoksurytmin ja alustan tasaantuessa hetkeksi.

Tässä vaiheessa olin vielä ollut hyvin aikataulussa, mutta nyt haaveet ajan parantamisesta haihtuivat kuin se kuuluisa tuhka. Elättelin kuitenkin toiveita, että josko ne jalat sittenkin tokenisivat jos vähän kävelee. Seuraavat 10 km menikin käytännössä kokonaan kävellen. Ja porukkaa lappasi ohi. Keskeyttäminen kävi mielessä useamman kerran, kun juoksusta ei kerta kaikkiaan tullut mitään. Ei, vaikka söin repusta kaikki suolat, buranat ja mitä nyt mukana oli. Kävellessä kun oli aikaa tankata.

Jossain kolmenkympin jälkeen katselin kelloa ja laskeskelin jäljellä olevaa matkaa ja aikaa. Arvelin, että kaikesta huolimatta alle kuuteen tuntiin voisin metsästä sittenkin selvitä. Tästä hieman piristyneenä yritin tsempata itseäni ja vuoroin juosten, vuoroin kävellen jatkoin matkaa päättäen, että keskeytys ei ole vaihtoehto. Loppumatka olikin aikamoista raahustamista ja kaikkien aikojen tuskien taival. Liekö kummallisesta klenkkajuoksusta johtuen vanha polvivaivakin alkoi taas kiusata vasenta jalkaa. Yli 200 m yhtäjaksoista juoksua ei tuntunut onnistuvan millään. Piiitkältä tuntuneen jälkimmäisen puolikkaan ainoa piristysruiske oli aurinko, joka yllättäen alkoi paistamaan, kuivaten aiemmin sateen kastelemat vaatteet. Onneksi sentään lopussa mukavan reipas kuuro vielä pyyhkäisi yli, niin ei tarvinnut maaliin ihan kuivana ja sen näköisenä mennä kuin olisi koko matkan kävellyt. Loppuaika 5:46 ei ollut aivan sitä mitä lähdin tavoittelemaan, mutta lopulta näiden vastoinkäymisten jälkeen ihan tyydyttävä. Mysteeriksi jäi, mikä meni pieleen, mutta ainakin jäi “jotain” hampaan koloon.

Kisa itsessään oli jälleen tuttuun tapaan erittäin hyvin järjestetty. Lähtöryhmätkin ilmeisesti tasaisemmin jaettu, koska viime vuoteen verrattuna polulla oli huomattavasti väljempää. Erityiskiitoksen NC:n tiimi ansaitsee kyllä maaliin tulosta: viimeiseen kilpailijaan saakka on maalialueella kuulutukset ja upea kannustus. Eikä tietenkään sovi unohtaa koko sitä mahtavaa joukkoa jotka olivat reitillä tsemppaamassa, mukaan lukien kanssakilpailijat. Kummasti siitä kannustuksesta aina lisävoimaa saa.

Näissä maastoissa kelpaa juosta, sääkin oli ihan kohtuullinen. (Kuva: Juhani Keski-Rahkonen)

Tätä kirjoittaessa, kolme päivää myöhemmin, on koivet edelleen kuin puupökkelöt ja rullatuolilla tekisi mieli liikkua. Aikamoinen pikaflunssakin iski päälle jo heti kisapäivän iltana. Ehkä tää tästä ens vuoteen mennessä…  ;)

Jari

Nuuksio Classic Trail Marathon 2015

Solvallan nousu [kuva:Tuomas Sovijärvi]

Ai että tekee päivä poluilla hyvää seikkailuttoman kesän ja himmaillun talven jälkeen!

Ilmottautuessani Nuuksion polkumaratonille oli tuleva etenemistyyli täysi mysteeri, laskin kuitenkin sen varaan, että aina voi kävellä ja aikaakin matkan taittamiseen olisi runsaasti. Kuluneen vuoden liikkuminen oli säännöllistä, mutta kevyttä. Kuitenkin raskauden jälkeen suurin haaste on ollut alhainen hemoglobiini. Hölkkä-kävelyt aloittelin kesäkuussa, ja pikkuhiljaa juoksemaan tälle vuotta pääsin heinäkuun loppupuolella. 


Vielä kisa-aamunakin oli tuleva vauhti hieman arvoitus, pitkiä juoksuja kun ei juurikaan ollut alla. Hetken jopa haaveilin reippaammasta menosta ja Jarin beesiin lähtemisestä, mutta vielä paukkuja siihen ei ole. Jo kympin jälkeen ennen Solvallan laskettelurinteen mutapolkuylämäkiluistelua totesin, että maltillinen eteneminen oli hyvä ratkaisu ja matka jatkui fiilistellen. Sää oli ihanan syksyinen ja päivään mahtuikin kaikki sateen variaatiot tihkusta kaatoon, unohtamatta äkäsiä ukkoskuuroja ja toisaalta mystisesti puiden välistä sirottavaa syysaurinkoa. Välillä metsä pimeni, kuin joku olisi sammuttanut valot ennenkuin alkoi satamaan, toiseen hetkeen taas aurinko työntyi esiin ja aloin haaveilla järveen pulahtamisesta maalissa. 

Välillä vähän kosteampaa polkua [kuva: Juha Saastamoinen]

Märät kalliot vesilammikkoineen, pehmeät polut, upottavat suot ja liukkaat juuret ja pitkokset toivat oman säväyksen etenemiseen, ja reitti olikin huomattavasti haastavammassa kunnossa kuin aikaisemmin (2012, 2013). Tossu piti kuitenkin hyvin haastavilla alustoilla ja liukastelu ei ollut syynä rauhalliseen etenemiseen. Tällä kertaa oli aikaa ihailla kaunista luontoa reitin varrella ja rauhallisen etenemisen ansiosta vikalla vitosella olikin voimia hieman reippaampaan menoon. Pikkuhiljaa alkoi maalialueen kuulutukset kantautua metsään ja hymy nousta kasvoille. Sitten taivas repesi ja maaliin juoksu oli ehkä päräyttävin ikinä- ukkonen jytäsi ja jättipisarat kimpoilivat maanpinnasta. Maalissa läpimärkänä, onnellisesti fleeceviltin alla hylkäsin ajatuksen järvipulahduksesta.

Vaikka aika oli yli tunnin hitaampi kuin viimeksi oli maalissa loistofiilis- tästä tää lähtee! Matkaa olisi voinut jatkaa, mutta vauhdikkaampaan menoon ei vielä olisi ollut paukkuja. Säästellen edetyllä matkalla ei jalat juurikaan väsyny, joten pääsee heti jatkamaan hyvään alkuun saatuja harrasteita. Ja eiköhän se tossu ala pikkuhiljaa nousta niihin mäkiinkin. 

Maalissa! [kuva: Poppis Suomela]

Jo eka kerralla mainiosti järjestetty tapahtuma tuntuu ainavaan parantuvan! Mahtavaa kuinka etenkin hienon juoksukokemuksen luomiseen on panostettu. Nuuksio Classic ei ole vaan polkukisa vaan haasteella höystetty elämyspäivä, minulle tällä kertaa elämyspaketti: kaksi yhteislenkkiä ja tapahtumapäivä. Iso kiitos järjestäjille, tutuille ja tuntemattomille kannustajille sekä kaikille juoksijoille hyvästä tunnelmasta! Ensi vuonna taas!

Lisää kuvia mm. täällä

Johanna

Tahko MTB 180, 2015

Tämän kesän ja kauden päätapahtuma, vanha tuttu Tahko MTB. Tänä vuonna ikään kuin oma juhlakilpailu, kymmenes kerta näissä maisemissa. Edellisen kerran vuoden 2013 kaksi kierrosta ja 120 km oli tosin nyt vaihtunut kolmeen kierrokseen ja 180 km:n. Myös ajankohta oli vanha tuttu, Juhannuksen jälkeinen viikonloppu. Jälleen kerran liian aikaisin. Vaikka olin koko talven ja kevään yrittänyt pyöräillä mahdollisimman paljon, oli edelleen vähän epäileväinen olo urakan suhteen. Matka kuitenkin olisi pisin yhtäjaksoisesti ikinä ajamani, ja vieläpä maastossa. Ja vielä Tahkolla, jossa jopa jonkinlaista korkeuseroakin on. Tavoitteena olikin lähinnä maaliin pääsy, ja jos oikein hyvin menisi, alle 14 tunnin ajalla.

Tahkolle saavuimme hyvissä ajoin jo torstaina yhdessä Johannan ja Juhan kanssa. Juha oli myös lähdössä 180:lle ja Minna yö-Tahkoon 60:lle. Johanna oli lupautunut aamun lapsenvahdiksi ja yhdessä Minnan kanssa päivän huoltojoukoksi Juhalle ja minulle. Aikaa valmistautumiseen paikan päällä oli siis ruhtinaallisesti. Varmaan osaltaan leppoisan aikataulun vuoksi viimeisenä päivänä oli jo varsin levollinen olo, eikä erityistä jännitystä ollut havaittavissa. Alkuillasta vielä Juhan kanssa kevyt verryttelylenkki pienessä tihkusateessa. Illalla kymmenen jälkeen sänkyyn ja kello neljältä soimaan.

Aamulla heräsimme Juhan kanssa aamupalalle samoihin aikoihin ja noin 4:45 lähdimme mökin pihasta kohti lähtöaluetta. Sää oli tuohon aikaan vielä melko viileä ja irtohihat tuntui hyvältä idealta. Muuten oli melko normivarustus: pari litraa juomaa repussa, yhden kierroksen geelit ja patukat sekä pari sisärengasta ja työkalut. Ajatus oli tankata reppu täyteen aina noin kierroksen välein ja tarpeen mukaan nauttia järjestäjän tarjoamasta huollosta. Lähtöpaikalla ei tälle matkalle ruuhkaa ollut ja noin 100 hengen ryhmä mahtui mukavasti sijoittumaan mielensä mukaan. Jopa muutamia katsojiakin oli herännyt kannustamaan lähtijöitä. Vielä ennen lähtöä laitettiin henkilökunnalta saadut 180 - “nopeusrajoituskyltit” satulaan kiinni ja sitten oltiinkin valmiit lähtöön.

Lähdön jälkeen maantieosuudella löysivät kaikki nopeasti paikkansa ja letka eteni hyvässä järjestyksessä ja hyvällä vauhdilla. Vauhdinjaon suhteen olin päättänyt mennä ihan fiiliksen mukaan, heti alusta kohtuullisen reipasta vauhtia, koska tiesin että jossain vaiheessa se väsy tulee kuitenkin. Sen verran kuitenkin säästelin ,että ihan täysillä en viitsinyt repiä ja hapottaa jalkoja. Niinpä tälläkin kertaa ykkös-Kinahmi meni talutellen ylös, vaikka nyt sen olisi kyllä ajaenkin pystynyt vetämään, niin hyvin polku veti harvalukuista porukkaa.

,

Polkuosuuksien edetessä kävi pian selville, että mikään kuivan kelin kisa ei edessä olisi, vaikkei sataisikaan. Maasto oli tosi märkää ja etenkin metsäautotie-osuudet jo ensimmäisellä kierroksella mutaisia. Vähän jo mietitytti, että mikä on reitin kunto toisella, saatikka kolmannella kierroksella, kun reilut pari tuhatta fillaria ovat jälkensä jättäneet. Matka kuitenkin eteni mukavasti ja ensimmäinen kierros sujui lähes huomaamatta ja vielä omaan 60km reittiennätysaikaan, alle neljään tuntiin.

Ehdin juuri sopivasti pois lähtöalueelta ennen klo 9 päälähtöä, jolloin 60 ja 120 sarjat starttasivat. Pian asfaltilla alkoikin kuulua takaa renkaiden rallatusta ja saman tien kärki pyyhkäisi ohi. Sen verran oli tuoreella porukalla intoa, että mitään toiveita peesistä ei ekalla maantiepätkällä ollut. Hyvin alkaneen urakan ensimmäinen kupru tuli reilun 70km kohdalla, jossa piti oman huoltoporukan olla odottelemassa täydennysgeelien kanssa. Juha oli kuitenkin pitänyt niin kovaa vauhtia, että Johannan ja Minnan aikataulu oli seonnut. Niinpä he olivat vain jättäneet varustelaatikkoni huoltopaikalle ja menneet jo toisaalle Juhaa huoltamaan. Vähän jo väsyneenä ja tutun huollon etsimiseen fokusoituneena en kuitenkaan laatikkoa huomannut ja niin jäi energiatäydennys saamatta, juomaa sentään repussa vielä oli. Hieman tästä mieliala laski, mutta koska olin jo etukäteen ajatellut yrittäväni mahdollisimman vähällä tuella pärjätä, ajattelin että jatkossa täytyy vaan enemmän hyödyntää järjestäjän tarjottavia.

Matka jatkui muuten ihan hyvin, mutta väkeä oli nyt reitillä paljon. Kinahmilla jonotettiin tuttuun tapaan taas ihan kunnolla. Samoin mutainen maasto oli tässä vaiheessa jo pehmennyt ja liukastunut niin paljon, että monilla oli vaikeuksia edetä/pysyä pystyssä, mikä hidasti menoa entisestään. Jossain reilun 80:n kohdilla yllättäen oma huolto olikin vastassa odottamattomassa paikassa ja sain nopean tilannepäivityksen sekä selvityksen edellisen huollon puuttumisesta. Koska oma tarvikelootani oli edelleen siellä samassa paikassa, ei energiatankkaus vieläkään ihan suunnitelmien mukaan mennyt. Joitain Juhalta jääneitä geelejä sentään löytyi pahimpaan hätään ja matka pääsi pienen tauon jälkeen jatkumaan.

Ensimmäiset merkit uupumisesta alkoivat jossain 7 tunnin paikkeilla. Meno vaan yksinkertaisesti hyytyi ja tuntui, että energiat alkaa loppua. Olin kuitenkin jo alusta asti osannut tätä odottaa, joten en varsinaisesti masentunut, vaikkei tunnelmat kovin korkeallakaan olleet. Mahtava piristys olikin seuraava oma huolto, joka nyt oli oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja vielä hyvin varustettuna. Ei muuta kuin mustikkapiirakkaa, lihapasteijaa ja kokista naamaan. Ja vielä päälle kylmä kahvijuoma. Kylläpä maistui ja teki hyvää! Pasteijaa mutustellessa ja voimia keräillessä rullailin huollon jälkeistä maantiepätkää ja mielialakin koheni oikein kohisten. Jälkikäteen arvioiden tämä parin-kolmen tunnin pätkä oli kisan raskain.

Toista kertaa loppulaskua laskiessani olo oli jo ihan kohtuullinen ja koska olin hyvissä ajoin ennen reitin sulkemista ohittamassa maalin, oli fiilis jo aika vapautunut. Tiesin, että kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu. Kolmas kierros käynnistyi samaan tapaan kuin toinen, pyöränpesupaikan kautta. Nopeat suihkuttelut takapakkaan ja -vaihtajaan jotta suurimmat kikkareet saisi pois. Niin paljon oli reitillä mutaa, että rattaat oli melkolailla tukossa ja ajattelin ettei niin kiire ole etten vähän ehdi kalustoakin sääliä. Eipähän ole aiemmin tarvinnut kesken kisan pyörää pestä.

Kolmas ja samalla viimeinen kierros eteni mukavasti, kun sain heti lähtöalueen jälkeen seuraa yhdestä 120:n ajajasta. Matka jatkui välillä vähän mietteitä vaihdellen yhtä matkaa ekalle viralliselle huollolle, johon itse en pysähtynyt. Nopeasti löytyi reitiltä kuitenkin muitakin toisen tai kolmannen kierroksen kuljettajia, eikä yksin tarvinnut paljon ajella. Toisen kierroksen ruuhkasta ei kyllä ollut tietoakaan, vaikka loppua kohti porukan määrä ympärillä lisääntyikin. Ohitin lopussa jopa joitain yhden kierroksen kiertäjiä, niin hidas oli reitti joillekin ollut.

Vaikka kolmas kierros ajallisesti oli kaikkein hitain tuntui se silti ajaessa toista kierrosta helpommalta. Samanlaista uupumisen tunnetta ei enää tullut. Reitti tosin oli paikoin jo mennyt niin huonoon kuntoon, että päätin suosiolla taluttaa pahimpia paikkoja. Se oli paljon kevyempää kuin mudassa runttaaminen ja ajan säästö ei tässä vaiheessa enää tuntunut vaivan arvoiselta. Fiilis oli yllättävän hyvä ja rauhallinen, tiesin pääseväni maaliin eikä loppuaika oikeastaan enää paljon kiinnostanut. Edes viime hetken pieni sadekuuro el’ Grandessa ei haitannut, jos kohta yllättävä hyttyslegioonan hyökkäys meinasi mielenrauhaa mäkeä sitkuttaessa järkyttää. Ja mikä väsynyttä erityisesti ilahdutti, toisin kuin toisella kierroksella, jolloin pahimmassa kivikossa jalkauduin, meni mäki nyt kokonaan ajaen ylös. Sitten enää viimeinen lasku, jossa vielä muutama ohitus ja sen jälkeen rantaa pitkin maaliin, kohti kuuluttajan ääntä. Ja vielä maalisuora, yleisön, kuuluttajan ja tuttujen kannustaessa. Oujee!

Kylläpä oli voittajafiilis maalissa, kun vääntäydyin pois maalialueelta yleisön sekaan, missä muu meidän jengi olikin jo odottamassa. Kiitokset koko köörille mahtavasta kannustuksesta, tsemppaamisesta ja huollosta, joka kaikesta huolimatta teki tehtävänsä, vaikka Juha vähän painetta pistikin siihen suuntaan. Ja koko Tahkon organisaatiolle, vuodesta toiseen pettämätöntä toimintaa.

Jari