Mammuttimarssi 2012

Suunnitelmanahan meillä oli lähteä maratonille (50 km), mutta ajatus marssin taittamisesta sai alkukipinän, kun sattumalta törmättiin lähikaupalla kyseiselle matkalle aikovaan Pocahontasiin. Hetki muka puntaroimaan matkoja, mutta todellisuudessa kun ajatus oli pähän saatu ei paluuta ollut. Taisi olla viitisen astetta pakkasta, kun Mammuttimarssi 2012:n juoksusarjat lähtivät matkaan Vihdistä, Enä-Sepän kurssikeskuksen pihasta. Edessä meillä olisi siis tarvottavana 100 km. Etenemään päätettiin lähteä mahdollisimman rauhallisesti ja tavoitteena oli pystyä hölkkäillä maaliin saaka. Mäet päätettiin kävellä alusta alkaen. Lisäksi päätettiin taittaa alkumatkaa yhdessä Pöräykselle starttaavan MJKetun kanssa.

Siinähän se alku menikin rattosasti kuulumisia vaihdellessa, mutta ennen kuin osasimmekaan arvata löysimme itsemme hukassa keskeltä risukkoa ja pusikkoa tetsaamassa jo ennen ensimäistä rastia. Kuinka tehokasta olikaan yhdistää koko tiimin voimat! Onneksi reitillemme osuneen leveän ojan yli oli kaatunut puu, joka sai palvella siltana yli jäätävän veden. Jotain puolisen tuntia jäätiin tällä reittivalinnalla muista. Toiselle rastille keskityttiinkin sitten enemmän karttaan, kun rupatteluun ja homma alkoikin sujua. Tiemme erkanivat noin 15 km yhteisen matkan jälkeen ja meidän matka jatkui kohti pelkäämäämme uimarastia ja sen jälkeistä kylmyyttä ja kohmeutta.

Vähän ennen uimarastia satiin kiinni Pocahontas kavereineen, käveltiin yhdessä jyrkempi mäki ylös, vaihdettiin kuulumisia ja jatkettiin matkaa taas kahelleen. Ajateltiin, että kunhan tästä pulikoinnista hengissä selvitään niin ollaan voiton puolella. Rastilla olikin yllätykseksemme lämmitetty teltta. Siellä sitten vaihdettiin juoksuvaatteet kelluntaliiveihiin, kirmattiin rantaan, uiskenneltiin laiturin mitta ja kirmailtiin takasin lämpimään telttaan. Kylmyys ei päässyt meihin käsiksi. Mukana oli jaettavaksi tiskirättinä palveleva mikrokuituliina, jolla taputeltiin suurimmat pisarat pois, vaatteet päälle ja matka jatkui lepposalla fiiliksellä. Lähdettyämme uimarastin telttaan jäänyttä Pocahontasta ei sen koommin enään nähty.

Matka taittui kahelleen edelleen kylmenevässä yössä. Kaikki mukana olleet vaatteet oli nyt päällä, pysähtymistä ei tarvinnut edes ajatella, jos meinasi pitää lämmön päällä. Alusta alkaen yritettiin hörppiä mahdollisimman tiuhaan juomaa jäätymistä estääksemme, mutta matkamme ensimmäinen haaste yllätti, kun Johannan juomaletku jäätyi tukkoon. Jatkettiin sitten matkaa Juhan juomaa jakaen. Pakkasta oli ilmeisesti parhaimmillaan -13 astetta! Pitkälle pötkittiin hyvällä fiiliksellä ja kevyellä askeleella. Haastavimpia paikkoja oli mutaiseen pohjaan jäätyneen traktorinrenkaan kuvion pinnalla eteneminen nilkkoja nyrjäyttämättä ja samalla pitämällä sen verta vauhtia yllä, ettei kylmyys pääse yllättämään. 

Tähtitaivas oli upea, ja aamuyöstä näin kauniin tähdenlennon- toivoin että selviämme ehjänä maaliin. Neljän maissa otettiin purosta vettä juomapulloon. Viiden jälkeen alettiin toivomaan, että aurinko nousisi. Parilla rastilla nähtiin pyöräsarjalaisia- oli ihana vaihtaa muutama sana muiden kanssa, ja matka kylmässä, pimeässä kahelleen jatkui. Kuu laski maalaten horisontin upeasti punertavaksi. Ja vihdoin taivas alkoi kirkastua, ensin mustasta sinertäväksi ja lopulta aurinko nousi! Ihana hetki! Ikävä kyllä odottamaamme lämpöä aurinko ei tuonut. Pakkanen piti pintansa. Pimeyden jälkeen nähtiin muita ihmisiä lintutornilla! Runtulaisia ja metsästäjiä. Loppumatkassa alkoikin muuta porukkaa näkyä enenevissä määrin.

Jossain kilometreillä 75 alkoi matka painaa ja x-factorilta eteenpäin runtattiinkin sitten tahdon voimalla. Pikkuhiljaa mäen määritelmän kaltevuuskriteeri alkoi laskea, mutta tasaset ja alamäet hölkättiin. Askelkorkeus laski maalin lähetessä ja periksiantamattomuutta kysyttiin askel askeleelta enemmän. Kuitenkin hölkkäiltiin sinnikkäästi eteenpäin. Lopussa kuljeskeltiin vielä Vihti Ski Centerin lumetettujen latujen pientareilla ja kiipeiltiin laskettelurinteeseen. Rinteen paikkeilla nähtiin taas porukka pyöräilijöitä. Joku kysyi millä matkalla ollaan ja totesi että ootte te kovia johon ylöspäin laahustaessani vastasin et just nyt en kovuudesta tiedä, mut hulluja me ollaan ja sen varma!

Viimeisen 500 m aikana kyllä alkoi silmäkulma kostua, ku tajusi että me ihan oikeasti selvittiin ehjänä  koko matka! Maaliin hölkkäiltiin lauantai iltapäivässä aplodien saattelemana 17 h 21 min tallustelun jälkeen, kilsoja näytti garminin mukaaan kertyneen 100.45. Aivan mahtava fiilis! Kaikessa raadollisuudessaan ehdotomasti mahtava kokemus! Mieletöntä! Meidän eka ultramatka oli sitten siinä. Koko setin kruunasi lämmin ja rento meininki kisakeskuksessa kanakeittotarjoilun kera. Saunaa ja paljuakin olisi ollut tarjolla, mutta meidän matka jatkui MJKetun kyydillä kotiin peiton ja patjan väliin.

Suunnattoman suuret kiitokset kaikille kisatoimitsijoille ja kanssa kilpailijoille ihanan hyväntuulisesta meiningistä ja ratamestarille vaihtelevasta radasta reitinvalinta vaihtoehtoineen!

Tuloksia ja muuta

Johanna&Juha

-Hei, osallistutaanko Mammuttimarssiin?

-Sehän on keskellä yötä! Ja vielä perjantai-iltana työviikon päätteeksi. En kyllä tiiä...

-Ei se mitään haittaa, se on jännäää!

Noin viikkoa myöhemmin. Vihti, klo 21, ulkona 5 astetta pakkasta. Seisoskelemme Enä-Sepän leirikeskuksen pihassa odottamassa lähtömerkkiä. Taas kerran olen “joutunut” mukaan johonkin uuteen seikkailuun.

GO! Matkaan lähdimme yhdessä Marssille startanneen Oxaliksen kanssa. Illan pimeys ja viileys ei matkantekoa haitannut ja etenimme mukavaa vauhtia rupatellen kohti ensimmäistä rastia.

Alkumatka meni lopulta ilmeisesti vähän liiankin mukavasti ja sen seurauksena onnistuimme suistumaan reitiltä missaamalla risteyksen. Hyvän suunnistajamme ansiosta paikallistimme itsemme kuitenkin nopeasti. Lopulta lukuisten risukkojen ja mielenkiintoisen puron ylityksen jälkeen pääsimme takaisin reitille ja rastikin löytyi laskettelurinteestä helposti. Aikaa tähän alun hortoiluun tuhraantui arviolta puolisen tuntia. Se ei Oxaliksen tulevaa urakkaa ajatellen tuntunut kovin merkitykselliseltä ja koska mekin olimme lähteneet tällä kertaa enemmänkin retkeilyasenteella, emme antaneet mokoman häiritä, vaan jatkoimme hyvällä fiiliksellä eteenpäin.

Alun tetsausosuuden jälkeen matka eteni teitä pitkin mukavasti kevyttä hölkkää ja rastit löytyivät helposti. Kolmosrastin jälkeen, noin 15 km:n kohdalla  tiemme Oxaliksen kanssa erosivat ja he lähtivät kohti omaa kolmatta rastiaan.

Jatkoimme siis Minnan kanssa matkaa kahdestaan. Juoksu kulki hyvin, mutta pienimuotoiseksi ongelmaksi meinasi matkan aikana muodostua jäätyvät juomat. Raivokkaasti imien saimme varsin nopeasti hileeseen jäätyneet juomaletkut auki ja samalla tuli nestetankkaustakin suoritettua “riittävästi”. Seurauksella että pakollisia taukoja oli pidettävä aika-ajoin... Positiivisena puolena voisi mainita, että muuta energiatankkausta ei sitten tarvittukaan.

Yön viilentyessä edelleen, alkoi kylmyys tunkeutua pikkuhiljaa muuallekin kuin juomareppuihin. Oma varustukseni oli vauhtiin ja keliin nähden turhan heppoinen, joten vilu meinasi loppumatkasta 13 asteen pakkasessa yllättää ja varsinkin nakit olivat kyllä enemmän kohmeessa kuin olisi ollut suotavaa. Onneksi Minna sentään pärjäsi paremmin ja saatuaan mukana olleet lisäsormikkaat käsiinsä, sai sormetkin pysymään paremmin lämpimänä.

Lopulta tulimme maalialueelle ja pienen häröilyn jälkeen saimme ohjeet sakkorastille. Uimarastin jouduimme “ikävä” kyllä tällä kertaa jättämään väliin terveydellisistä syistä. Harmin paikka...

Sakkorastit löytyivät helposti, vaikka pimeys, väsymys ja kiire takaisin maaliin meinasivatkin aiheuttaa pientä hämmennystä, kun löysimme itsemme yllättäen hevoshaan laidalta; mitä ihm... mistä noi tähän ilmestyi!

Lopulta kuitenkin ehjänä ja yllättävän hyvävoimaisena maalissa. Aika kelvollinen 4:47, ottaen huomioon mukana olleen “salamatkustajan”. ;)

Rastiväliaikojen perusteella vauhtimme oli itse asiassa ollut ihan mukava ja ilman alun harhailua sekä lopun sakkorastia aikakin todennäköisesti olisi ollut eri tuntiluvulla.

Sauna ja keitto kruunasivat lopulta yön ja fiilis oli se kuuluisa, väsynyt mutta onnellinen. Ja taas kerran (kuten jo niin monesti aiemminkin) voi sanoa, että kyllä kannatti lähteä. Kipinä syttyi tähänkin ja nälkä kasvaa. Ensi vuonna sitten siis Maraton!

Seuraavan päivän bonusrasti oli paluu kisakeskukseen.

Taputtelimme upeasti juosten Marssilta maaliin saapuneen Oxaliksen!

Mahtava suoritus, onneksi olkoon!

Jälleen kerran kiitokset Minnalle, kun raahasit mukaan, jännää tosiaan oli!

Samoin Oxalikselle hyvästä seurasta alkumatkalla.

Ja erityisesti järjestäjille onnistuneesta ja erilaisesta tapahtumasta!

Jari ja Minna

Verensokeri oli puolta tuntia ennen lähtöä 9,3. Vielä banaani ja mustikkakeittoa noin 1,5 dl. Pidin mittarin ja insuliinin paidan sisällä lähellä ihoa jäätymisen estämiseksi. 15 km kohdalla (n. 2,5 h startista) verensokeri näytti 11,2. Loppumatkasta fiilis oli sokereiden puolesta hyvä ja kun pakkanen paukkui niin ei tullut mittailtua enää sen enempää. Maalissa näytti 7,3, joten hyvin meni. Pitkää pistin kahta tuntia ennen starttia 9 yksikköä (normaalisti 13). Valvominen ja rasitus vissiin sekoitti arvot kahden seuraavan päivän ajaksi, vuoristorataa ylös ja alas...  

Minna (1-tyypin diabeetikko)